Miten meidän pitäisi reagoida siihen tosiasiaan, että kohtaamme elämässämme aika ajoin erilaisia henkilökohtaisia konflikteja? Ilmeisesti toisten ihmisten loukkaaminen ja se, että itse tulemme loukatuksi ja väärin kohdelluksi näyttäisi olevan osa elämää.

Kristilliset kirkot ja yhteisöt saarnaavat anteeksiannon ja sovinnon tiestä. Siinä on kyse siitä, että kerta toisensa jälkeen annamme toisillemme uusia mahdollisuuksia osoittaa raakuuden sijaan inhimillisyyttä, että jaksamme yhä uudestaan uskoa muutokseen kohti parempaa ja tehdä töitä kestävän yhteisöllisyyden puolesta.

 

Mitä sovinto merkitsee?

Tässä muutama esimerkki:

  • että oppii elämään rinnakkain sekaantumatta toisten asioihin
  • että omii valmiudet rauhanomaiseen yhdessäoloon
  • vahvaa jälleenyhdistämistä, rakkautta, harmoniaa

Se sovinto, josta kirkossa puhutaan ja jonka eteen halutaan tehdä töitä, on enemmän kuin vain toistemme seuran sietämistä. Siinä haetaan sovintoa, jossa jokin menetetty palautetaan ja josta löytyy mahdollisuuksia molemminpuoliseen yhteyteen. Sellainen syvälle menevä sovinto saavutetaan ehkä ainoastaan anteeksiannon kautta. Jotta anteeksi antaminen olisi mahdollista, se vaatii, että molemmat osapuolet ovat suopeita sekä halukkaita ja kykeneviä kommunikointiin.

Monta kertaa anteeksi antaminen tuntuu mahdottomalta. Se voi osittain johtua siitä, miten anteeksi antamiseen suhtautuu. Jos ajattelee anteeksi antamisen tarkoittavan sitä, että tavalla tai toisella sanoo hyväksyvänsä tapahtuneen, niin on vaikeaa antaa anteeksi. Näin on myös jos ihmiseltä odottaa, että hän unohtaa tapahtuneen. Anteeksi antamista voi vaikeuttaa myös se, että se ihminen, joka on syyllistynyt johonkin, vapautetaan siitä tosiasiasta, että hän on tehnyt jotakin väärin, tai hänelle viestittää, että olisi hyväksyttävää tehdä niin uudestaan. Sama pätee tunteeseen, ettei meillä enää ole oikeutta vaatia oikeamielisyyttä. Jos ajattelee näin anteeksi antamisesta, niin voi olla vaikeaa haluta antaa anteeksi. Mutta:

  • Kun annamme jotain anteeksi se ei tarkoita, että suvaitsemme tapahtunutta
  • Kun annamme jotain anteeksi se ei tarkoita, että haluamme unohtaa tapahtuneen
  • Anteeksianto ei tarkoita, että siitä ihmisestä, joka on tehnyt jotain väärin tulisi syytön – hän on edelleen toiminut väärin
  • Anteeksianto ei tarkoita, että luopuisimme vaatimuksesta oikeamielisyydestä
  • Anteeksianto ei tarkoita, että vapauttaisimme muita tekemään uudelleen väärin.
    (Michael Henderson)

Anteeksianto tarkoittaa, että onnistumme jollain tapaa palauttamaan suhteen ja että onnistumme saamaan luottamuksemme takaisin. Se on syvälle menevä prosessi, jossa integroimme tapahtuneen omaan elämänkertomukseemme.

Anteeksianto on prosessi, joka koskee kumpaakin osapuolta. Se on yhteinen asia vaikka tarve anteeksiannolle ja sovinnolle olisikin vain toisen osapuolen aiheuttama. Molemminpuolisuus perustuu kokemukseen jaetusta inhimillisyydestä: olemme kumpikin epätäydellisessä maailmassa eläviä ihmisiä. Haluamme kuitenkin kumpikin tehdä parhaamme antaaksemme hyvyydelle etusijan epäinhimillisyyden ja raakuuden sijaan
Loukatuilla ihmisillä on usein paljon tunteita, joita heidän täytyy käydä läpi. Emme voi ulkopuolisina koskaan sanoa miten tai koska anteeksianto on mahdollista. Voimme auttaa ja tukea, mutta se täytyy tehdä suurella kunnioituksella.

 

Väärin tehnyt osapuoli kohtaa seuraavat haasteet:

  • vastuun myöntäminen
  • sanoutuminen irti teoistaan (myöntämällä niiden vääryyden) niin, että tulee selväksi, että hän ei tekisi samoin uudestaan. Hän ei ole enää ”sama ihminen”.
  • katumuksensa ilmaiseminen siitä, että hän on aiheuttanut vahinkoa sille ihmiselle, jota hän on loukannut. Muisto tapahtuneesta, totuus, on tärkeä.
  • Sitoutuminen siihen, että muuttuu ihmiseksi, joka ei vahingoita muita; ja sen näyttäminen sekä sanoin että tekojen kautta (todistustaakka on kokonaan hänellä)
  • sen osoittaminen, että hän ymmärtää aiheuttamansa vahingon loukatun osapuolen näkökulmasta, ja että hän pystyy asettumaan loukatun asemaan.
  • että pystyy kertomaan miksi hän teki väärin ja osoittamaan, että tapahtunut ei ilmaise koko hänen persoonaansa ja että hän on nyt hyväksynnän arvoinen. Kerrotun myötä loukatun tulee saada vastaus omiin kysymyksiinsä: ”kuka
  • tämä ihminen on kun hän saattoi loukata minua tällä tavalla?”
    (Charles L. Griswold)

Kun kaikki nämä ehdot, tai edes joku niistä täyttyy ihminen osoittaa, ettei hän ole moraalinen hirviö ja tunteeton ihmisten kärsimysten suhteen. Hän näyttää, että hänen omatuntonsa on reagoinut.

 


Kuva: J Terlinden copyright

Omatunto on merkki siitä, että on olemassa moraalinen yhteys, jonka ulkopuolella väärin tehnyt osapuoli nyt kokee olevansa. Pyytämällä anteeksi hän haluaa taas olla moraalisen yhteyden hyväksymä. Hän ei kuitenkaan voi vaatia anteeksiantoa täyttämällä nämä ehdot. Sen sijaan vain pyytämällä anteeksi hän osoittaa, että on muuttunut ja että hän kunnioittaa loukatuksi tullutta osapuolta ja ymmärtää, että anteeksi antaminen ei ole helppoa. On kyse kunnioituksen, nöyryyden, kärsivällisyyden, sympatian ja lähimmäisen rakkauden osoittamisesta.

Loukatun ihmisen on käytävä tietty prosessi läpi, jotta anteeksiantoa ja sovintoa voitaisiin saada aikaiseksi. Voi tuntua vieraalta, että myös vääryyden kohteeksi joutunut ihminen osallistuu sovintoon. Usein on kuitenkin tärkeää, että pystyy jollain tavalla antamaan anteeksi,jottei juuttuisi katkeruuteen tai muihin kielteisiin tunteisiin, jotka sitovat omaa elämää. 

Jos näemme pahuuden osana ihmisten elinehtoja ja asiana, johon kaikki joskus ratkeavat, näemme myös tilanteen yhteisenä asiana. Se ei tarkoita, että sillä henkilöllä, joka on tehnyt väärin, olisi oikeus vaatia anteeksiantoa. Se ei myöskään tarkoita, että vääryyden kohteeksi joutunut osapuoli heti tai edes aina pystyisi antamaan anteeksi.

 

Loukattu osapuoli kohtaa seuraavat haasteet:

  • Hänen pitää välttää kostamista. Loukatun ihmisen asema ei oikeuta kostamiseen. Jos kostaa, niin astuu itse ulos moraalisesta yhteydestä.
  • Hänen tulee olla valmis lopettamaan kaunan kantamisen. Kaunan tai katkeruuden kantaminen pienentää ihmistä ja tekee hyvissä suhteissa elämisen vaikeaksi tai mahdottomaksi.
  • Hänen tulee korjata näkemystään syyllisestä. On kyse siitä, että pystyy näkemään toisen muuna kuin pelkästään roistona, että huomaa myös muita puolia. Pitää luopua kuvasta toisesta ihmisestä moraalisena hirviönä tai muuna vastaavana.
  • Hänen tulee korjata omakuvaansa niin, että hän luopuu moraalisesta paremmuudestaan ja sen sijaan myöntää molempien ihmisyyden.
  • Hänen pitää kääntyä syyllisen puoleen ja vahvistaa anteeksianto kun aika on siihen kypsä
    (Charles L. Griswold)

Ydin Griswoldin analyysissä anteeksi antamisesta ei ole se, että varustaudumme kätevällä tarkistuslistalla, jonka avulla tiedämme koska voimme antaa anteeksi tai odottaa anteeksiantoa. Asian ydin on sen sijaan se, että syyllisyys kuvaillaan menetettynä yhteytenä yhteiseen moraaliseen ihmisyyteen ja että anteeksianto kuvaillaan todellisena mahdollisuutena sovintoon elämässä, jossa loukkaukset ja virheet ovat hyvin todellisia.

Anteeksianto merkitsee ihmisen näkemistä moraalisena olentona koska elämme yhteydessä ja suhteessa toisiimme. Moraali ja omatunto ovat asioita, joka ovat juurtuneet yhteiseen kokemukseen ihmisenä olemisesta. Kasvamme moraaliseen herkkyyteen olemalla osa ihmisyyttä. Yksilökeskeisyys on kuitenkin hyvin vahvaa meidän ajassamme ja näin ollen tämä herkkyys heikkenee.

Kun on yhä hyväksyttävämpää se, että kukin voi itse määrittää mikä on oikein ja asettaa omat intressinsä etusijalle, myös halukkuus ja kyky sovinnon tekemiseen heikkenee – olimme sitten loukattu tai loukkaava osapuoli. Siksi voimme ajatella, että tehtävä elää sovintoa palvellen koskee meitä joka tasolla: meidän pitää kiinnittää huomiota tähän perspektiiviin sekä suhteissa läheisiimme että suuremmissa sosiaalisissa ja poliittisissa yhteyksissä.